"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun
Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —
VIII.
Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään…
… Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään. Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan pitkospuuta…
Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —
Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta, riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.
Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi pilvisen yön taivaan.
Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle lapselle. —
Mutta kummalleko — —?
Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen, niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille…