Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina, vaikeimmissakin, toimia ripeästi.
"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin…!" hänen äänensä vapisee voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle… Antin kirves putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —
"Sano!" —
"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"
"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.
Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.
"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi, ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä päästä.
"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa… kun luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"
Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa sellaista rakkautta —?"
Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä vieläkin lujempaan. —