Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.
"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.
"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän velvollisuutemme. —
"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen emäntänä oloaan Ohrapäässä…"
Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.
Omantunnon terävät puukot. —
"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi…"
"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."
"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"
"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan niihin muistojansa…