Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.
"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —
"Mikä sinun nyt on lapseni —?"
"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä…" —
"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"
Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —
Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa…
* * * * *
Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —
"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.