Uusi oluttehdas.
Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen, rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.
Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä, piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia, jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen metsän siimekseen nautittavakseen.
Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista ainetta… Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —
Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin, lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.
Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera, hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis — sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä, joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin, suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin… Se oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa, vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä" tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko kylänkin tarve tuoduksi… Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista pohjaa. —
Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —
Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni, sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi vaimojen valitus. — —
Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä. Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.
"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin, kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."