"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan… Te ei sen ymmärdä, mut korkeampi sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine lähe oppimaan sen."
Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin edelleen.
"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin joskus puhunut… Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia suomenkieltä, kun kerran on suomalainen…"
Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä ylpeyttä säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän nytkään sanonut. —
Neiti punastui hieman ja sanoi:
"Mine osa ju suomea hyve paljo… at mine ei tarvitse teme talonpoika kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja hyvätuulisena kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva Pariisin matka, joka oli jo niin lähellä, lähellä!
Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän hän tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys velvoitti, vaati osaamaan ranskaa…
Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin, kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.
"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan ne!"
Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla antamaan hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi oikealla tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä…