— Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa, kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.
— Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.
Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. — Kiitos, ystävät, mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se olisi väärin, eikö totta, Mauno?
— Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.
Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.
Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin, miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:
"Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle, että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä, näyttelisi omaa osaansa.
Suorin tie paras."
Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut hänet. Ja hän oli oikeassa — suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön, mitä oikeaan ja väärään tuli. — Huh, oikein poskia poltti!
Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo ihminen.