Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona, joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä olisi pahastunut!
— Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." — — —
Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä, jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.
Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta, ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:
8-9 Manne laskentoa. 9-10 Manne ruotsia. 10-11 Väliaika. 11-12 Sikke ruotsia. 12-1 Iisa saksan kirjoitusta. 1-2 Ralle ruotsia. 2-4 Väliaika. 4-5 Soittoa. 5-6 Tanssiharjoitusta. 6-9 Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.
Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen lukusuunnitelman.
— Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin kotitoimissa.
Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.
Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi. Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa. Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin? Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin pimeitä päiviään.
Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi kuivasti: