— Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.
Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä, joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo. Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja sopusointuisen kodin!"
Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo, että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."
Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla oli onneton taipumus särkeä astioita.
"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh, äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä, likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.
— Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.
Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.
— Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.
— Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.
— Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!