Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa, sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.
Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa, pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla tavallaan.
— Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet värähtivät mielihyvästä. — Mutta sinulla ei ole ainoatakaan algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari, jos haluat.
— Lähetä vain, murahti Manne.
— Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota pientä, somaa sanaa: kiitos.
— Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat koreita sanoja.
Kaarina nauroi iloisesti. — Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin kohteliaista ihmisistä.
— Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.
— Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi. Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.
— Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.