— Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.
— Mokomakin pyhimys!
— Hän kuoli kolme vuotta sitten.
Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.
Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.
Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen. Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.
IV.
Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut, sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme, ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen, omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.
Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan seurassa postista. — Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston ulkopuolella. — Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.
— Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.