Isän huulet vapisivat.
— Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään lempitytärtä kuten aina ennen.
Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.
— Etkö äitiä tervehdikään?
Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.
— Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön hän lisäsi: — Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.
Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti — aina hän oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle isän vuoteen viereen.
— Ostin isälle vähän appelsiineja.
— Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa ollenkaan liikuttaa käsiäni.
Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi päätään.