— Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?
Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.
— Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki lähtöä.
— Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä, mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles, isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja koira.
— Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. — Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti. Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta, täytyy mennä läksyjä takomaan.
Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.
— Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.
Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen, jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.
— Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.
— Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.