Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti sisään.
— Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?
Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa. Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!
Iisa purskahti kyyneliin.
— Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään. Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?
Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke koettivat häntä lohduttaa.
— Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?
— On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian. Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.
— Ole vaiti, riuskasi Iisa.
— Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.