— Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän lisäsi: — Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa pumpulihameessaan.
— Hänellä ei kai poloisella ole muuta.
— Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä ihmisten seurassa.
Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen, kaulukset ja hihansuut pilkulliset.
— Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan puoleen hän sanoi:
— Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen oivaltaen kärkkäästi vastasi:
— Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.
Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:
— Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten minulla on täällä vain vähän tuttuja.
— Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä. Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.