Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa tällä hetkellä.
Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä. Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon, jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.
Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.
— Asutko täällä? kysyi hän.
— Asun.
— Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.
— Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.
— Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?
Plotina hymyili heikosti. — Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden, lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.
— Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.