— Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.
Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti hattuaan tervehtiäkseen.
— Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.
— En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.
— Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.
— Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.
— Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset, lisäsi hän avaten portin.
Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan, hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan kylkeä vastaan.
— Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.
— Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.