— Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin tietä.

— Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

— Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta. Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa, samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä, että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." — Ja niin oli ollutkin, päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.

— Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.