Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.
— Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.
— Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas pauhanneet sinulle.
— Minulla on koti-ikävä.
— Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje, vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella. Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita, lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti, tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat, leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" — Niin, äiti kulta, mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan — niinhän olikin tehtävä — oli viisainta ottaa ikävätkin asiat leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia, surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.
V.
Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman päässä olevalle maatilalle.
— Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin ajopeleihin. — Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.
Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen. Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja, tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.
— Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.