Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä kuiskasi hän Iisalle.
— Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.
Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.
Hän vastasi siis vain: — Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.
Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.
— Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen pukki tulee niitä ahmimaan.
Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.
— Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.
— Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.
Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat, kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.