— Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.
Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti Kaarinan nähdessään.
— Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä suursiivous keskellä viikkoa.
Plotina ravisti päätään.
— Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken päivää, isäni ja minä — yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.
— Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?
Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.
— Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt tarvitsisimme sitä välttämättömästi.
— Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki maisteri.
— Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.