— En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.
Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja tyttären surua.
— Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?
— Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty. Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme vieraallemme, mikä mieltämme painaa.
Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin. Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi sen vuoksi seisomaan.
— Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta neljä päivää ja — hän loi katseen kelloonsa — ja viisi tuntia siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni, silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni. Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.
— Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.
Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.
— Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.
Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.