— Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki sisään.
— Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?
— Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti kirkaisi: — Hän se on vienyt veneemmekin.
— Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.
— Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen. Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien takana.
— Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.
Manne nyökäytti päätään. — Niinhän se lurjus teki.
— Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?
— Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.
— Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.