— Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: — Ei hiiskaustakaan ampumisesta.
Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:
— Muista, ei hiiskaustakaan.
Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista, kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein! Mitähän isä tästä sanoo!
Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää, kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä polttanut, ja sanoi:
— Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei ruuanhitustakaan enää.
— Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.
— Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi valittaen nälkäänsä.
— Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi Manne kärsimättömästi.
— Huomenna!