— Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?
Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.
— Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?
— Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.
Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.
— Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.
— Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan sentään mustikoita metsässä.
— Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.
— Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.
Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.