Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina sanoi vakavasti:
— Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä, Manne, arvelet?
— Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.
— Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.
Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.
— Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.
Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.
— Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana poistua täältä.
— Mutta miksi he veivät veneemme?
— Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme, se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli muurien sisällä.