— Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.
— Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.
Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava nauru mustuneessa kalasaunassa.
— Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.
Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja tuonut veneen takaisin. Mutta ei — valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.
— Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?
— Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.
— Ja kuinka kauaksi aikaa?
— Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.
Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari kylmää perunaa.