— Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.
— Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää, niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän ja voin takaisin koriin.
— Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.
— Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.
Iisa hyrähti itkuun. — Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.
— Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.
Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.
— En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.
Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä. Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:
— Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?