Kaarina katseli pientä rannekelloaan.
— Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.
Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.
— Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme tästä pulasta.
— En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!
Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.
— Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen takiaisia.
Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.
Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi Manne märkänä ja väsyneenä.
— He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia veikkoja nuo Riepposet.