— Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.
— En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.
— Entä venettä?
Manne ravisti päätään kieltävästi.
— Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.
Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi. Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.
— Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:
"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."
Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.
Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut. Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. — Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä häntä noin kärsivänä ja murtuneena.