Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!
Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.
Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.
Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon. Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.
Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.
— Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.
— Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.
— Sinä et sitä itsekään usko.
Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua seikkailustaan. Mutta ei — ei saanut heittäytyä toivottomaksi. Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.
Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan: Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä noutamaan.