— Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.
— Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä, ennenkuin se ennättää lähteä pois.
Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen, mahtaileva Manne etupäässä.
— Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena Mannelle.
— Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.
Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea. Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi toinen pienempi saari ja sen rannassa — oi onnea — näkyi vene.
— Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin — vene oli kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä pulma.
— Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää takkia yltään.
— Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.
— Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.