— Mutta jos sinä hukut.
— Roskaa, siirtykää syrjempään.
Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.
Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.
Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut sankariksi heidän silmissään.
— Eläköön!
Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.
Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He olivat pelastetut!
Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen saaren valkamassa.
Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: — Entä jos tämä vene onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.