Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. — Kaipa ne sitten ovat järven pohjassa.
Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.
— Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.
Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.
— Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja kaikki poissa.
Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.
— Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti sanovat?
Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.
Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. — En minä uskonut eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen. Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.
Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin niemen takaa.