Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään. Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.
— Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.
— Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?
— En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa. Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.
— Milloin teidän on muutettava?
— Viikon kuluessa. — Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki. Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.
Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien. Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.
Hän huudahti kiivaasti: — Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on ilkeä mies.
— Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme jostakin muusta.
Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä tunnottoman pohatan armoille.