— Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri. Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.
Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta, koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.
Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen käteensä.
— Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi, sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.
— Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan pojalle! huudahti Kaarina.
— Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen, mitä hänen isänsä tekee.
— Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.
Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi kirjekuoret Mannelle lausuen — Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on kuullut, että keräät postimerkkejä.
— Plotinako? Äläs! huudahti Manne.
Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen hän huudahti hämmästyksestä.