Olli nyökkäsi. Ääni ei pystynyt kulkemaan.
— Ja suutelee yöhyväisiksi, toisti Hillevi taaskin. Hänen äänessään oli ikävöivä kaipuu.
Kymmenes luku.
TEATTERINÄYTÄNTÖJÄ JA SAIRAUTTA.
Neljä kuukautta oli Olli työskennellyt suutari Jokelan oppipoikana. Tämä aika oli useissa suhteissa ollut hänelle kuin pelastus orjuudesta. Ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä suutarinammattia kohtaan ja elleivät synkät muistot olisi aika-ajoin häntä vaivanneet, olisi hän ollut kutakuinkin tyytyväinen kohtaloonsa. Tosinhan Jokelan pieni, ahdas asunto suutarinkamppeineen ei ollut Koivumäki, ja tuntuihan vaikealta istua kumarassa kenkiä paikkaamassa ja anturoita nakuttamassa, mutta Jokela oli ystävällinen ja ruoka riittävä, ja sen jälkeen mitä Olli oli kokenut Simolinilla, tuntui hänen olonsa nyt oikein ruhtinaalliselta. Jokela ei rasittanut liiallisella työllä oppipoikaansa, lainakirjaston hoito toi vaihtelua hänen elämäänsä, ja illat, jotka hän lukuunottamatta halonhakkuuiltoja neiti Anderssonilla vietti kotona, hän käytti oppimiseen. Hän istui joko vajoutuneena johonkin kirjaan tai harjoitteli kirjoitusta. Herra Soila korjaili aina silloin tällöin hänen vihkojaan ja antoi hänelle opetusta laskennossa. Siitä korvaukseksi Olli juoksi kirjailijan pikku asioilla, harjasi hänen vaatteensa ja kenkänsä ja siisti hänen huoneensa. Oman olentonsa suhteen Olli alkoi noudattaa samaa huolellisuutta, jota huomasi herra Soilan puvussa ja esiintymistavassa. Hän ei enää astunut sisään hattu päässä, ei kiroillut eikä puuttunut sanasille vastaantulevien poikaviikarien kanssa. Tämä hänen "mamselimainen" esiintymisensä aiheutti paljon pilaa pihan nuorisossa. Vilho ja hänen toverinsa härnäilivät ja pilkkasivat häntä, missä vain tapasivat, ja Emma oli antanut hänelle nimen "täti Eufrosyyne", jonka pojat riemusta ulvoen hyväksyivät. Heidän erikoisena huvinaan oli tulla sisään Jokelan kauppaan ja mitä viattomimmalla äänellä pyytää täti Eufrosyyneä mamman luo kahville tai tuoda terveisiä mammalta, että täti Eufrosyyne olisi hyvä ja lähettäisi mammalle vähän hermotippoja.
Olli puri hampaitaan eikä ollut tietääkseen heidän kujeistaan. Mutta viimein hänen kärsivällisyytensä loppui.
Helanterin Mikko astui eräänä päivänä kauppaan, nosti kohteliaasti lakkiaan ja sanoi:
— Mamma käski kysyä, eikö musteri lainaisi hänelle pyhähamettaan, kun mamman pitää mennä ristiäisiin.
Mikko itse oli totinen tätä sanoessaan, mutta ovelta kuului iloista naurun tirskuntaa. Siinä seisoi pari kolme pihan pahinta veitikkaa nauttien Mikon sukkeluudesta.
Tuossa tuokiossa oli Olli hypännyt tiskin yli, tarttunut Mikkoa kaulukseen ja retuuttanut hänet ulos kadulle. Oli vasta satanut lunta, Olli painoi Mikon lumihankeen ja löylytti häntä parhaimpansa mukaan. Kuin tulen leimaus hän sitten kääntyi töllistelevään poikaparveen, ampaisi umpimähkään yhtä poikaa niskaan ja antoi hänelle saman kyydin kuin Mikollekin. Toiset pojat olivat niin ällistyneet tästä äkillisestä hyökkäyksestä, että lähtivät käpälämäkeen taakseen vilkaisematta.