Ja kenties oli isän sydän jo heltynyt; äiti häntä kaipasi, sen hän varmasti tunsi. Ehkäpä he nyt jo katuivat, että olivat hyljänneet hänet, ja antaisivat anteeksi, jos hän tulisi kotiin.
Miten Raamatussa sanotaankaan: "Minä nousen ylös ja menen isäni luo".
Usein hänen teki mieli kysyä neuvoa vanhalta Jokelalta tai herra Soilalta, mutta yhtä usein pidätti häntä pelko siitä, että he kauhistuneina vetäytyisivät hänestä pois kuultuaan hänen salaisuutensa.
Näissä surullisissa mietteissä eläen Olli kävi yhä vakavammaksi. Pihan poikien rajut leikit ja huvit eivät häntä enää miellyttäneet. Sensijaan hän mielellään oli Hillevin seurassa, eikä Hillevikään häntä välttänyt. Olihan heillä yhteinen rakas salaisuus: Rauhala.
Toinenkin yhteinen salaisuus oli Hillevillä ja Ollilla. Heleena oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä salaperäisen näköisenä kutsunut Hillevin ja Ollin ullakolle. Ja siellä ullakon konttorissa, jonne pieni kattoikkuna loi säästeliäästi valoa, hän ilmoitti näyttelevänsä heille lupaamaansa Regina von Emmeritziä. Näyttämölaitteet olivat yksinkertaiset: vanha kolmijalkainen pöytä, rikkonainen korituoli ja raajarikko jakkara. Katselijat istuivat puulaatikoilla ja puhalsivat hyppysiinsä tuon tuostakin, sillä ullakolla alkoi jo näin myöhään syksyllä olla kylmä.
Heleena ei paljon piitannut näyttämönsä vajavaisuuksista. Suurella hartaudella hän esitti näytelmän eri henkilöitä, kavalaa pater Hieronymusta, sankarillista kuningasta, intomielistä Reginaa, vieläpä leikillistä Larssoniakin. Ja korvaton kuppi kädessä hän istuen ontuvalla pöydällä lauloi raikkaalla äänellä Larssonin juomalaulun katselijainsa suureksi huviksi. Mutta kun hän seuraavalla kerralla taas esitti kuuluvasti samaa laulua, yhtyi Ollin ja Hillevin iloiseen nauruun meluava hohotus. — Emma oli toisten huomaamatta tullut ullakolle, oli kuullut Heleenan laulun, uteliaana hiipinyt perälle, jossa räätälin vinnikonttori sijaitsi, ja tirkistänyt sisään harvan seinän kautta.
— Mitä te täällä pelailette! huusi hän vahingoniloisena. Mutta sekä näyttelijätär että katselijat istuivat mykistyneinä mielipahasta. Siihenkö heidän ilonsa nyt päättyi. Emma oli talon pahin juorukello, kun hän kerran sai vihiä jostakin, levisi se yli koko talon, kellarikerroksesta ylimpiin huoneistoihin.
— Päästäkää minutkin sisään, pyysi Emma.
Heleena mietti hetkisen. Ehkäpä se olikin viisainta?
— Sinä pääset, Emma, mutta vain sillä ehdolla, ettet kenellekään elävälle sielulle hiisku sanaakaan siitä, mitä täällä näet. Lupaatko sen?