— Lupaan, vastasi Emma.
— Mutta oikein totisesti. Vanno näin: Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman!
— Ihanko totta se aukeaa? kysyi Emma puolittain peloissaan.
— Varmasti. Jos sinä olisit teatterissa niin usein kuin minä, saisit kokea paljon ihmeellisempiä asioita. Maltahan, kun minä kerran näyttelen Makpettia, ja verinen haamu tulee kesteihin, juuri kun vieraat istuvat illallispöydässä.
— Älä, älä, hätäili Emma. Hän kohotti kätensä ylös ja vannoi juhlallisesti: — Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman ja sammakot syökööt luuni, lisäsi hän vielä varmemmaksi vakuudeksi.
Hän pääsi nyt sisälle ja oli pian niin innostunut näkemäänsä, että Heleena huomasi turhaksi pelätä mitään ilmiantoa hänen puoleltaan. Ja täst'edes hän oli säännöllinen vieras Heleenan näyttämöesityksissä. Hän istui aina hiljaa kädet ristissä helmassa, huulet puoliavoimina, ahnaasti niellen jokaisen sanan, mikä lähti Heleenan huulilta. Toisinaan hän itki haikeasti, toisinaan taas purskahti remakkaan nauruun, aina sikäli kuin tilanne vaati.
Tammikuussa sairastui Hillevi kuumeeseen. Oli ollut kova pakkanen, mutta lapset eivät olleet malttaneet kieltäytyä sunnuntaihuvista, varsinkin kun Heleena oli luvannut näytellä ihka uutta kappaletta, jossa hän itse oli esiintynyt pikku poikana oikein isossa teatterissa, Arkadiassa, joka toisten mielessä häämötti saavuttamattomana paratiisina. Jalkojaan kopistellen ja käsiinsä tiheästi puhaltaen istuivat katselijat. Hillevin hampaat kalisivat kylmästä ja vilunväristykset karmivat hänen ruumistaan. Mutta hän ei halunnut lähteä pois, kotona oli niin kolkkoa ja ikävää. Illalla hän yski pahasti ja valitti pistoksia rinnassaan.
Kun Olli seuraavana iltana meni noutamaan kellarin avainta, makasi hän vuoteessa posket hehkuvanpunaisina ja puhui sekavia sanoja.
— Kyllä kai hän nyt kuolee, huokasi neiti Andersson. Ja minä olen täällä aivan yksin, ei ole ketään, joka käy lääkkeitäkään hakemassa. Kun saisi lehmuksenkukkia, niin keittäisin teetä.
— Kyllä minä juoksen apteekkiin, huudahti Olli. — Ei siinä kauan viivy.