— Peeveli sentään, ettei se poika kuollut silloin kun — — Hän loi nopean syrjäsilmäyksen Janneen ja keskeytti puheensa.
Kaarle oli myös nyt huomannut pojan, joka tähän asti oli pysytellyt isän selän takana. Hän rypisti otsaansa.
— Miksi olette tuonut pojan tänne? kysyi hän tuimasti. —Tahdon puhua kanssanne kahden kesken.
— Anteeksi, herra patruuna, mutta poika on hiivatin älykäs ja ovela. Ajattelin, että hän voisi auttaa, jos tässä tarvitaan erikoista. Mutta jos patruuna niin suvaitsee, voi hän poistua. Ulos huoneesta, tolvana!
Janne totteli vastenmielisesti. Käytävässä hän nähtyään sen olevan tyhjän jäi oven taakse seisomaan painaen korvansa avaimen reikään.
— No, kelpo suutarini, sanoi Kaarle, Jannen poistuttua, mikä nyt neuvoksi?
— Sitä en minä tiedä, patruuna on viisas mies ja keksii kyllä neuvon. Mutta se mun täytyy heti sanoa, että meidän Fiina on tullut niin kummalliseksi viime aikoina, että minun täytyy olla hyvin varovainen hänen suhteensa. Sen jälkeen kuin poika silloin alussa oli henkensä heittää, hän on käynyt niin epäluuloiseksi ja minun täytyi ihan vannoa, etten pojan henkeä vainoa. Se naisväki on niin ylen käsittämätöntä joukkoa. Meidän muijallakin on neljä omaa lasta, mutta kun Olli karkasi, niin hän poikaa suremaan, kuin olisi se ollut hänen ainoa lapsensa. Itkee ulisee nyt vain ja veisaa virsiä ja vaatii minuakin parannukseen ja katumukseen.
Kaarle herra kohautti olkapäitään kärsimättömästi.
— Teidän perheasianne eivät minua huvita, sanoi hän pikaisesti. — Kysymys on siitä, miten suoriudumme siitä umpisokkelosta, johon kaikesta päättäen ennen pitkää joudumme. Miksi taivaan nimessä päästitte pojan karkaamaan! Nyt ei meillä ole muuta edessä kuin joko joutua oikeuden käsiin tai karata maasta.
— Voisihan vielä olla jokin kolmas keino, sanoi Simolin matalalla äänellä.