Tuskallinen äänettömyys seurasi suutarin kertomusta. Jokela seisoi pää painuksissa hetken aikaa, näytti siltä, kuin olisi hämmästyttävä paljastus musertanut hänet. Mutta sitten valtasi äkillinen vihanpuuska hänet. Hän tarttui Ollia hartioihin ja rytyytti häntä ankarasti:
— Sellainen lurjusko sinä olitkin! huusi hän. Tekopyhä konna. Olisihan minun pitänyt se arvata.
Olli riuhtaisihe irti mestarin kourista.
— Älkää uskoko häntä, mestari, rukoili hän hädissään ristissä käsin. Jumalan tähden älkää uskoko. Joka sana on valhetta. Minä en ole koskenutkaan tavaroihinne tai rahoihinne. Olenhan aina ollut rehellinen. Enkö olekin?
Pojan hätä liikutti mestaria.
— Se on totta, sanoi hän rauhallisemmin. — Rehellinen sinä olet ollut.
— Hän valehtelee, jatkoi Olli hätäisesti edelleen. Minä en ole hänen vaimonsa veljenpoika. Olen Koivumäen — — — Olli epäröi. Nytkö hän tunnustaisi kaiken, näiden uteliaiden, uutishaluisten ihmisten kuullen?
Simolin oli asettunut hänen viereensä ja kuiskasi:
— Niin, tunnusta vain kuka olet, se, joka on murhannut, voi kyllä varastaakin. Häpäise vanhempiasi, jos tahdot.
Olli kalpeni. Se on totta, asia kävisi vain pahemmaksi. Turha oli häväistä hänen kunniallisten vanhempainsa nimeä. Häntä ei mikään enää voinut auttaa. Kaikki oli mennyttä.