Toivotonna hän tuijotti eteensä. Hän oli kuin kärpänen hämähäkin seitissä, avuton, turvaton.
Jokela katseli häntä jännittyneenä ja huokasi hiljakseen. Näytti todella siltä kuin poika olisi syyllinen. Hän laski kätensä Ollin olkapäälle ja sanoi matalalla äänellä:
— Olli, tunnusta avonaisesti ja minä annan sinulle anteeksi. — Miksi kokosit tavarasi tänä aamuna?
Olli säpsähti.
— Minä en ole varastanut, sanoi hän lujasti, en ole koskaan varastanut. Ja hän kesti silmiään rävähtämättä mestarin tutkivan katseen.
Nyt ryhtyi poliisi asiaan. Töykeällä liikkeellä hän tarttui Ollia käsivarteen lausuen:
— Mars poliisikamariin vain. Siellä otetaan asiasta selko.
Olli katseli hätääntyneenä ympärilleen. Eikö kukaan auttanut häntä? Hän loi rukoilevan katseen Jokelaan. Tämän hyväntahtoiset, ryppyiset kasvot sulkeutuivat hänelle. Niiden tavallisesti niin leppeä ilme oli vaihtunut kovaksi. Simolin ja Janne seisoivat siinä syyttävinä, tekopyhinä. Ei ainoatkaan kasvot heltyneet hänen hädästään. Jokainen uskoi varmasti, että hän oli varas.
— Sanoinhan minä heti, että se poika on lurjus, kuiskasi talonmiehen emäntä rouva Laaksoselle. Tämä nyökkäsi. — Minäkin näin heti, että se oli sitä oikeata sorttia, vastasi hän. Aika veijari!
— Jospa edes herra Soila olisi ollut täällä, hän oli muita viisaampi, ehkä hän olisi oivaltanut Simolinin juonen, välähti salamana Ollin aivoissa. Mutta hän oli lähtenyt maalle, sisarensa luo.