— Kas niin, eteenpäin vain, ärjäisi poliisi. Olli seurasi häntä kuin unessa. Kadulla hän loi vielä viimeisen katseen rihkamakauppaan. Sen ikkunassa hän näki kalpeat kasvot, joiden kauhistunut ilme sai Ollin suunniltaan. Hän riuhtaisihe irti kuljettajansa kädestä ja riensi nuolen nopeudella sisään.
— Hillevi, Hillevi! huusi hän tarttuen tytön laihoihin, hentoihin käsiin. Se ei ole totta, usko minua.
Tyttö loi häneen harmaat, luonnottoman suuret silmänsä.
— Sanotko sinä, ettei se ole totta, sai hän vaivoin kuiskatuksi.
Samassa syöksyi neiti Andersson heitä erottamaan.
— Pois Hillevin luota, sinä paatunut poika, huusi hän. Minä epäilin sinua aina.
Olli totteli ja astui odottavan poliisin luo. Mutta Hillevi kohosi seisomaan ja ojensi käsivartensa hänen jälkeensä. — Olli, minä uskon sinua, lausui hän selvällä äänellä.
Portilla seisoi talon nuori väki äänetönnä katselemassa Ollin lähtöä. Heleena itki hiljaa, Antti ja Mikko näyttivät alakuloisilta. Olli nyökkäsi heille.
— Hyvästi, sanoi hän vakavalla äänellä,— minä en ole varastanut.
Kuului kimeä parkaisu. Emma oli kalpeana seisonut muitten joukossa. Äkkiä hän hyökkäsi päin poliisia. Hän tarrautui kiinni häneen, potki, löi, puri ja itki miltei ulvoen.