— Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki! Olisitpa tässä mun merikarhunkäpälissäni, kyllä peittoisin sun selkäsi ihanaksi kuin sateenkaari. Arvasinhan sen, poika on viaton.
Hän sieppasi pelästynyttä suutaria vyötäisiltä ja pyöritti häntä pitkin lattiaa.
— Ihminen, päästä minut irti, sinä olet hullu! huusi Jokela.
Pelle räjähti iloiseen nauruun, nosti suutarin istumaan tuolille ja sanoi:
— Kas niin, nyt saitte kokea miltä tuntuu, kun reilu meripoika on samalla sekä vihainen että iloinen. Istukaa siinä nyt vain siivosti, niin saatte kuulla, mikä tuo kelpo — — — Mikä hän sanoikaan olevansa?
— Jalkinetehtailija Simolinsky.
— Hohhoo, ulvoi Pelle pikemmin kuin nauroi. Kuulkaas, mestari, hänen nimensä on Simolin, ja hän on viheliäisin paikkasuutari, mikä ikinä suutarin ammattikunnassa on naskalia ja pikilankaa käsitellyt. Olen nähnyt häntä Tukholmassa enemmän kuin kyllikseni. Vai jalkinetehtailija Simolinsky! Hahhaa.
Jokelan ryppyisille poskille oli kohonnut kaksi punaista täplää. — Puhutteko totta, kysyi hän kiivaasti. Oliko mies petturi?
— Oikein petturien pääfaari, johan sen sanoin, itse Beelsebub hän oli, ja Olli on syytön, se on vissi se.
Ukko huojutti päätään.