— En tiedä. Ehkä Kaarle serkulta. Minä kirjoitin hänelle Helsingistä.
Pelle oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkkaan:
— Eiks sinusta sentään olis paras kertoa mulle reilusti ja rohkeasti kaikki. Kyllä mä sen sentään hoksaan, että jotakin sinä salaat.
Olli mietti. Pelle oli hänelle kuin veli, hän ei saattanut loukata häntä. Halveksikoon sitten, kun oli saanut kaikki tietää.
— Kyllä minä sulle kerron, hän sanoi, — mutta lähdetään ensin matkaan. Nyt on vilpoinen kävellä.
He ravistivat heinänkorret vaatteistaan, avasivat ladon oven ja pälyivät varovasti ympärilleen. Kaikki oli rauhallista. Varhainen kesäaamun aurinko kultasi metsät ja maat. Niitty kimalteli kastehelmissä ja linnut liversivät tervehtien nousevaa päivää. Pojat hengittivät täysin rinnoin raikasta aamuilmaa, heidän vartensa suoristui, kaikki pelko pakeni mielestä. He tunsivat olevansa nuoria ja onnellisia.
Pelle otti esille kompassin povitaskustaan ja määräsi suunnan. He olivat päättäneet kävellä lähimmälle asemalle, sillä Pelle tahtoi ajoissa päästä Turkuun.
Matkalla Olli kertoi elämänsä surullisen tarinan alusta alkaen. Pelle kuunteli totisena. Kun Olli viimein oli lopettanut, loi hän aran katseen Pelleen. Hän pelkäsi näkevänsä hänen kasvoillaan kauhua ja halveksimista. Pellen silmissä kiilsi kyynel.
— Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.
— Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. — Kaikki ovat hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä ja ystävällinen.