— Top, poikani, top tykkänään. Min' en ikinä usko, että sun äitis on sun hylännyt. Se ei mene mun kallooni, ei takomallakaan. Minä näes tunnen hameväen. Ne toruu meitä ja pauhaa, mutta ei ne meitä hylkää, silloin ainakaan kun muut hylkäävät. Ei, mun äitimuorini sotis mun puolestani koko maailmaa vastaan, ja samanlaisia ne ovat kaikki äidit.
Ollin sydän täyttyi sanomattomasta onnen tunteesta. Tieto siitä, että äiti oli hänet hylännyt, oli lähinnä Pentin kuolemaa eniten häntä surettanut.
— Mutta isä kirjoitti niin, sanoi hän. — Ja äiti ei vastannut, kun hänelle kirjoitin.
— Min en sittenkään sitä usko, väitti Pelle. — Sun äitisi ei oo saanut ehkä kirjettäs. Osoititko sen suoraan hänelle?
— En, minä osoitin sen Kaarle serkulle. Hänen kauttaan kulkivat kaikki muutkin kirjeeni, kun isä ja äiti olivat ulkomailla.
— Minkälainen mies se sun Kaarle serkkus on? Mua epäilyttää sellainen serkku, joka jättää pienen pojan Simolinin haltuun. Jos hän tunsi Simolinin, tiesi hän myös, mikä lurjus se konna on.
— Kaarle serkku minut pelasti vankilaan joutumasta, sanoi Olli, — mutta myönnän, etten häneen enää niin sokeasti luota kuin ennen. Mutta miksi hän olisi minua pettänyt? Sitä en ymmärrä.
Pelle ei vastannut, hän vaipui ajatuksiin. Olli huomasi hänen jotakin aprikoivan. Hän oli silloin aina vähän kipakka ja antoi lyhyitä vastauksia.
Puolipäivän aikaan he poikkesivat erääseen taloon ja pyysivät saada ostaa ruokaa.
— Mutta ei paljon, kuiskasi Pelle Ollille, — sillä mun kukkaroni alkaa vähän niinkuin laihtua. Ja meidän pitää ostaa matkapiletit. — Isäntäväeltä he saivat tietää lyhimmän tien asemalle. Sinne oli vielä viisi kilometriä ja se oli Turkuun johtavan radan varrella.