— Kaikki on hukassa, mutisi Olli. Minä olen kerta kaikkiaan kovan onnen lapsi.
Pelle näytti vihaiselta. — On ne koko ajokoiria. Mutta maltas, tanssi ei ole vielä loppuun tanssittu.
Juna hiljensi vauhtiaan. Pelle viittasi Ollille ja nousi välinpitämättömän näköisenä seisomaan ikäänkuin katsoakseen ikkunasta ulos. Kun muitakin matkustajia nousi liikkeelle järjestäen kapistuksiaan poismenoa varten, syntyi hetken häiriötä, joka esti katsastajaa näkemästä poikien puuhia. Tätä silmänräpäystä käyttivät Pelle ja Olli hyväkseen. Ennen kuin juna ehti täydelleen pysähtyä, he pujahtivat junasillalle.
— Hyppää oikein! kirkaisi Pelle, — muutoin taitat jalkas. Kas näin!
Seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät pojat kuin kaksi kerää alas pehmeätä ratavallia.
— Satutitko itsesi? kysyi Olli Pelleltä.
— Taisinpa vähän loukata käsivarttani. Aih! Pelle puri hampaansa yhteen. Jokohan se katkes!
— Voi Pelle, minun tähteni tämä kaikki!
— Älä siinä turhia ruikuta. Ylös vain ja eteenpäin. Kyllä ma vielä jaksan lipata.
Pojat lähtivät juoksemaan, juna oli jo seisahtunut asemalle ja vähän heillä oli toivoa paon onnistumisesta. Pelle koetti kyllä panna parastaan pysyäkseen Ollin rinnalla, mutta hänen käsivarttaan pakotti niin kovin, ettei hän jaksanut juosta täydellä voimalla.