— Juokse sinä vain ja jätä minut tähän, huohotti hän Ollille. Ehkä ma jollakin lailla luovaan itseni pulasta.
Olli pysähtyi:
— Ei, Pelle, Unkas ei heitä Haukansilmää. Tuossa jo joku juokseekin jäljestämme. Taitaa olla turha enää koettaa.
Pellenkin muutoin niin reipas mieli oli lamaannuksissa. Hiljaista hölkkää pojat puhalsivat vielä eteenpäin, vaikka tiesivät, että oli turhaa. Seutu oli tiheästi asuttua eikä ollut metsää lähettyvillä.
Heidän järjestään tuli asemalta päin parivaljakon vetämät vaunut. Niitä ajoi noin viidentoistavuotinen poika. Olli pysähtyi vaunut nähdessään äkkiä.
— Pelle! huusi hän, — nuo ovat Koivumäen vaunut. Minä tunnen ne. Olen niin monta kertaa niissä ajanut. Voi, kun pääsisi niillä ajamaan!
— Tietysti päästään — ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Pelle viitannut huolettoman rohkeasti ajajalle. Tämä pysähdytti uteliaana hevoset. Näillä seuduin ei usein liikkunut merimiehiä.
— Voitko viedä meidät Koivumäkeen? kysyi Olli nopeasti. — Takaa-ajajat olivat jo epäilyttävän lähellä.
— Koivumäkeenkö ollaan menossa? kysyi ajopoika hiukan epäröiden. — Ei patruuna minulle mitään siitä puhunut, että tuli takaisin kyydittäviä, minä vein vain pari matkustajaa Helsingin junaan.
Pelle hyppäsi muitta mutkitta vaunuihin ja viittasi Ollille.