— Patruuna ei arvannut meidän tulevan, sanoi Olli ja hyppäsi hänkin vaunuihin. — Aja vain!
Poika ravisti tyhmistyneenä päätään, mutta vieraat meripojat herättivät hänessä mielenkiintoa ja hän toivoi heistä hauskuutta matkalla. Jos hän olisi katsahtanut taakseen, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt ajamaan, sillä kappaleen matkan päässä juoksivat katsastaja ja muuan toinen mies käsiään huitoen. Ennen kuin he ennättivät saada äänensä kuuluville, sivalsi poika pikkuisen piiskallaan hevosiaan, jotka rivasti lähtivät laukkaamaan.
Pelle ja Olli istuivat miltei pökerryksissä tästä asiain nopeasta käänteestä. Pelle nauraa hihitti, häntä huvitti aina, kun oli saanut vetää jotakuta nenästä. Ollin mieli oli äärimmilleen järkytetty. Oli niin outoa istua Koivumäen vaunuissa, Koivumäen hevosten vetämänä. Kukahan mahtoi tuo ajopoika olla. Varmaan joku uusi? Hän oli hiukan vinoharteinen, ja kun hän käännähti, näki Olli syvän arven hänen ohimossaan. Samassa Pelle tunsi kovaa kipua loukkaantuneessa käsivarressaan. Olli oli tarttunut siihen lujalla otteella.
— Älä — huusi hän, mutta väkevästi pippuroitu manaus, joka oli päästä hänen huuliltaan, kuoli, kun hän näki Ollin kasvot. Ne olivat aivan valkoiset, ja hänen silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet.
— Pelle, kuiskasi hän, ellen tietäisi, että Pentti on kuollut, sanoisin, että tuo poika on juuri hän. Hän on kauheasti Pentin näköinen.
— Äläs, pääsi Pellen huulilta. — Sinä vaan kuvittelet niin, kun vanhat asiat muistuvat mieleen täällä kotipaikalla.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin lähestyttiin Koivumäkeä.
— Mitä nyt teemme? kysyi Olli. Hän oli kauhean liikutettu.
— Mennään sisään vain, ja sinä puhut kerrankin oikein silmä silmää vasten vanhempiesi kanssa, sanoi Pelle harvinaisen vakavasti. Jos he nytkin sinut hylkäävät, lähdet merille. Kyllä siellä surut unhottuu.
Hevoset pysähtyivät tallin luona. Ajopoika ei nähtävästi pitänyt vieraita niin tärkeinä, että olisi vienyt heidät portaiden eteen. Nopeasti Olli hypähti maahan ja auttoi Pellenkin, jonka liikkumista kipeä käsivarsi vaikeutti. Ääneti, totisena Olli suuntasi kulkunsa päärakennukselle. Muistot valtasivat hänet voimakkaina. — Tästä samasta portista, josta hän nyt astui sisään, oli hän viisi vuotta sitten lapsellisessa kiukussaan ja vihapäissään juossut ulos aavistamatta, mikä häntä odotti.