Oli vielä varhainen aamu ja talo hiljainen.
— Mennään sisään isän huoneeseen, sanoi Olli, — hän on aina aikainen, ja hänen huoneeseensa on eri sisäänkäytävä. Tässä se on.
He soittivat ovikelloa. Palvelija, joka tuli avaamaan, katseli hämmästyneenä varhaisia tulijoita.
— Patruuna on kyllä jalkeilla, sanoi hän, — mutta hän ei tavallisesti ota näin varhain vastaan kävijöitä.
— Meillä on tärkeitä asioita, sanoi Pelle. Olli oli liian liikutuksen vallassa saadakseen sanaa suustaan.
Palvelija katosi sisähuoneeseen ja palasi ilmoittaen, että patruuna ottaa vastaan.
Ollin isä oli paljon vanhentunut näiden vuosien kuluessa Olli huomasi sen heti. Isä rukka, kyllä hän oli kärsinyt!
Herra Wolmar loi kysyvän katseen molempiin poikiin.
Pelle, joka oli huomannut Ollin mielenliikutuksen, ryhtyi puheeseen.
— Anteeksi, että häiritsemme patruunaa näin varhaisella hetkellä, sanoi hän, — mutta meillä olisi tärkeä asia, joka — hm — joka varmaan on herra patruunallekin tärkeä. — Hän nielaisi, nielaisi koettaen keksiä sopivia sanoja ja tokaisi viimein lyhyeen tapaansa: — Tietääkö patruuna mitään pojastaan Ollista?